Nyt käsiteltävän argumentin historia on vuosituhansia pitkä, se esiintyy jo Platonilla (427-347eKr.) sekä Aristoteleella (384-322 eKr.) ja on sittemmin käytetty teismin tukena kaikkina aikoina. Tunnettuja argumentin muotoilijoita ovat esimerkiksi Tuomas Akvinolainen (1225-1274) sekä William Paley (1743-1805). Varhaisia argumentteja on tavattu kutsua teleologisiksi– eli suunnitteluargumenteiksi. Osoitan kuitenkin heti aluksi, miksi nykyisin puhutaan monesti hienosäätöargumentista ennemmin kuin teleologisesta-argumentista.
William Paley esitti kuuluisimman kelloseppävertauksen, jonka yksinkertaistettuna on määrä osoittaa, että universumi on älykkään suunnittelijan luomus. Esitän kelloanalogian vapaasti John Hickin muotoilemasta versiosta.
Ihminen kävelee autiomaassa ja huomaa maassa taskukellon. Tuo taskukello vaikuttaa suunnitellulta ja vaikka emme olisi edes ennen nähneet kelloa ennen, niin voisimme päätellä sen olevan ihmisälyn tuote. Emme siis tietäisi etukäteen, että kellot ovat ihmisälyn tuote, mutta päättely olisi silti oikeutettu. Toiseksi, vaikka kellon koneistossa olisi osia, jotka toimisivat puutteellisesti tai olisivat jopa ylimääräisiä kellon toiminnan kannalta, ei päättelymme silti olisi epäpätevä. Paley vertasi näin kelloa luontoon, jossa myös saattoi havaita vastaavia suunnitelluilta näyttäviä asiantiloja. Luonto vaikuttaa yhtä lailla suunnitellulta, kuin kellokin. Voisivatko monimutkaiset järjestelmät, kuten vuodenaikojen vaihtelut tai elävien organismien rakenteet syntyä sattumalta luonnonvoimien muokkaamina? Kysyi Paley.
Klassinen kritiikki tätä analogiaa kohtaan voidaan löytää esimerkiksi David Humelta, jonka kritiikki suunnitteluargumentteja vastaan voidaan John Hickin mukaan kiteyttää kolmeen pääosaan (John Hick 1969, 39-41 & Rope Kojonen 2008,137). Humen kritiikki lähti luonnollisesti jo hänen empiirisestä filosofiastaan, jossa aistihavainnolla oli ainoa merkitys tiedolle. Hänen mukaansa mikä tahansa kaikkeus näyttäisi suunnitellulta ja emme voi tietää, onko järjestys voinut syntyä tietoisesta suunnittelusta. Tämä tarkoitti käytännössä eräänlaista sattumasta ja lukemattomista mahdollisuuksista vääjäämättä seuraavaa järjestäytynyttä universumia. Se, että on olemassa suunnitellulta näyttävä kompleksinen elämä ei tarkoita muuta, kuin pitkien aikojen saatossa syntynyttä satunnaista järjestystä.
Toisena kritiikkinä voidaan nähdä heikko analogia kellon ja universumin välillä. Kello ja maailmankaikkeus eivät muistuta kovinkaan paljon toisiaan ja analogian täytyisi olla parempi teknologisen laitteen ja maailman välillä. Kolmantena kritiikin voidaan nähdä koskevan sitä, millainen suunnittelijan voidaan päätellä olevan? Emme voisi Humen mukaan päätyä kristillisen uskon mukaiseen Jumalaan, joka on ääretön Luoja. Äärellisestä maailmasta ei ole oikeutettua päätellä ääretöntä hyvää, mahtavaa tai edes yhtä Jumalaa, ei ylipäätään mitään inhimillisestä toimijasta erillistä suunnittelijaa (Rope Kojonen 2008,137).
Humen kritiikki on siinä mielessä tärkeä, että siitä näemme joitain perusongelmia, joita teleologinen argumentti kohtaa. Humen kritiikki esimerkiksi osoittaa, että jos vetoamme siihen, että jokin tekijä, kuten vuodenaikojen vaihtelu, vaikuttaa suunnitellulta ja emme voi ymmärtää sitä emme voi perustella tästä, että Jumala on olemassa vain, koska emme ymmärrä jotakin tieteellistä tekijää universumistamme. Tästä ajaudumme ongelmaan, jota kutsutaan ”aukkojen Jumalaksi”. Tiede kehittyy ja osoittaa, että ennen ihmeellisinä pitämämme asiat saavatkin tavanomaisen naturalistisen selityksen. Tällöin Jumalalle jää vähemmän selitysvoimaa ja Jumalalle varattu ”paikka/aukko” selityksissämme pienenee sitä mukaa, kun tiede kehittyy. Välttääksemme tällaisia ongelmia on nykyisin teleologinen argumentti kehittynyt hienosäätöargumentiksi, joka menee oikeastaan syvemmälle metafysiikkaan.
Kuva Pixabay.com
Hienosäätöargumentti
Swinburne kiteyttää hyvin perustelun sille, miksi tarjota Jumalaa persoonallisena selityksenä, tapahtumaselityksen sijaan, universumin hienosäädölle. Hän huomauttaa, että Jumalaa ei tarjota selitykseksi sille, mitä tiede ei vielä ole selvittänyt vaan nimenomaan sille, mitä tiede on selvittänyt. (Swinburne 1997, 100). Tieteen selityksiä ei tarvitse kieltää, vaan Jumalan olemassaolo selittää, miksi luonnontiede on löytänyt löytämänsä selitykset. Luonnontiede on osoittanut tietyn järjestyksen, joka maailmassa vallitsee ja tuon järjestyksen metafyysisenä syynä voidaan pitää Jumalaa.
Päästäksemme kiinni väitteeseen esitän yhden vakuuttavan, mutta kansankielisen argumentin hienosäädön puolesta. Argumentti voidaan loogisesti muotoilla todella monella tavalla, mutta tavoitteena on pitää aihe helposti lähestyttävänä, joten William Lane Craigin esittämä suunnitteluargumentti palvelee hyvin tässä tehtävässä. Argumentti kuuluu näin (Craig 2017, 495 käännös kirjoittajan):
1. Maailmankaikkeuden hienosäätö johtuu joko fysikaalisesta välttämättömyydestä, sattumasta tai suunnittelusta
2. Se ei johdu fysikaalisesta välttämättömyydestä eikä sattumasta
Siis
3. Maailmankaikkeuden hienosäätö johtuu suunnittelusta
Mitä hienosäätö tarkoittaa?
Paleyn argumentistakin näimme, että ihmismieltä on aina askarruttanut maailmankaikkeudessa vallitsevat älyllisen elämän mahdollistavat olosuhteet. On esitetty selityksenä, että kunhan aikaa kuluu riittävän pitkään ja sattumien seurauksena syntyy erilaisia muuttujia, niin jossain vaiheessa myös älyllisen elämän mahdollistavat olosuhteet syntyvät. Kuitenkin nykyinen erityistieteiden kehitys on osoittanut tällaisen oletuksen virheelliseksi. Maailmankaikkeuden sisältämä älyllinen elämä vaatii erityisen monimutkaiset ja hienovaraiset ”säädöt” ollakseen ylipäätään mahdollista (älylliselä elämällä voidaan tarkoittaa myös yleensä sitä, että ylipäätään minkäänlainen orgaaninen elämä olisi mahdollista Craig 2012, 117).
Swinburne jakaa hienosäädön kahdenlaiseen luokkaan ”spatiaaliseen” (tai orgaaniseen) ja ”temporaaliseen” (tai kosmiseen) (Swinburne 2004, 153, Kojonen 2008, 49). Spatiaalinen tarkoittaa tiettyjen ominaisuuksien yhtäaikaista säännönmukaisuutta, jota voidaan havaita esimerkiksi ihmisruumiissa tai muussa orgaanisessa elämässä. Temporaalinen taasen on ajallisten tapahtumien järjestystä, jotka seuraavat toinen toistaan. Tätä jälkimmäistä kuvastaa esimerkiksi kosmologiset argumentit tai arkipäiväiset luonnonlait, jotka mahdollistavat elämämme. Joskus suunnitteluargumentit keskittyvät enemmän orgaanisen elämän suunnitelmallisuuteen (esim. ID-liike ja Michael Behe), mutta tässä artikkelissa keskityn enemmän kosmologiseen hienosäätöön älyllisen elämän mahdollistajana. Tämä merkitysero on mielestäni tärkeä, koska se välttää paremmin ”aukkojen-Jumala ongelman”. Tässä tehdään merkitysero ”suunnittelun” ja ”hienosäädön” välille.
Robin Collins on esittänyt kolme aluetta, joissa kosmista hienosäätöä voidaan eritysesti nähdä (R. Collins 211).
- Luonnonlait
- Luonnonvakiot
- Universumin alkuolosuhteet
Kahta ensimmäistä luokkaa voidaan pitää mielestäni erityisen mielenkiintoisina, niiden helpon lähestyttävyyden takia arkipäiväisessä elämässämme. Luonnonlait eivät ole riippuvia luonnonvakioista eivätkä luonnonvakiot luonnonlaeista. Puhuttaessa vaikkapa neljästä perusvuorovaikutuksesta sähkömagnetismista, painovoimasta, heikosta ja vahvasta vuorovaikutuksesta, tiedämme näille tietyt luonnonlait. Vaikkapa Newtonin painovoimalaki kuvastaa kappaleiden välistä vuorovaikutusta. Tällainen luonnonlaki sisältää tietyt vakiot ja saa sitten tietyt satunnaiset suureet tai arvot, jotka pelaavat yhdessä luonnonlakien kanssa. Meidän universumissamme esimerkiksi painovoimalla on tietty arvo/suure. Nämä kaikki toisistaan riippumattomat tekijät ovat hiuksen hienosti säädettyjä. Mikäli näin ei olisi, ei myöskään älyllinen elämä olisi mahdollista.
Kuva Pixabay.com
Esimerkkejä hienosäädöstä
Collins antaa jokaisesta liudan esimerkkejä ja koitan tähän ottaa muutamia ”yksinkertaisia” havainnollistaakseni asiaa. Mikäli esimerkiksi painovoimalakia ei olisi, ei meillä olisi lainkaan tähtiä ja tähtien puuttuessa ei lainkaan energiaa tuottavia lähteitä, jotka mahdollistavat elämän. Ilman sähkömagnetismia ei olisi atomeja, ei mitään mikä välittää energiaa tähdistä eteenpäin edes yksinkertaista elämää varten. Luonnonvakioiden arvot syötettynä luonnonlakeihin muodostavat universumin perusrakenteen.
Painovoima on heikoin perusvoima ja vahva vuorovaikutus vahvin. Vahva vuorovaikutus on arvoltaan 1040 eli 10 tuhatta miljardia, miljardia, miljardia, miljardia vahvempi, kuin gravitaatio (Collins 2009, 214). Mikäli gravitaation voimaa lisättäisiin miljardisosalla, kaikki maapallon painoisella planeetalla oleva ihmisen kokoinen elämä murskautuisi kasaan! Vakioiden, kuten kosmologisen vakion, on oltava juuri sopivalla elämälle suotuisalla alueella, jotta universumi ei laajene liian nopeasti tai romahda kasaan välittömästi, ja tässä puhumme vasta yhdestä suureesta ja laista muiden joukossa.
50 % vähennys universumissa vallitsevaan vahvaan vuorovaikutukseen tekisi kaiken hiilipohjaisen elämän mahdottomaksi. Universumin alkuolosuhteet ovat vieläkin tarkemmat. Vain 0,5 % muutoksella suuntaan tai toiseen vahvassa vuorovaikutuksessa tai 4 % muutos sähkömagneettisessa vuorovaikutuksessa, olisi hapen ja hiilen muodostus ollut niin pientä, että älyllisen elämän synty olisi hyvin epätodennäköistä (Swinburne 2004, 175). Universumin syntymässä vallinneet olosuhteet, kuten matala entropia, on täytynyt olla todella tarkkaan säädetty. Sir Roger Penrosen mukaan pelkän sattuman mahdollisuus muodostamaan tämä alkutilan olisi ollut yhden suhde 1010(123) (Craig 2012, 117). Mitä tämä luku kertoo? Havainnollistan sitä hieman Penrosen ajatuksen mukaan. Koko maailmankaikkeudessa on arvioitu olevan yhteensä n. 1085 atomia. Penrosen esittämä luku alkutilan entropian mahdollisuudesta on 10 potenssiin 10 potenssiin 123, eli 1, jota seuraa 10123 kappaletta nollia. Edes koko maailmankaikkeuden atomit eivät riitä kuvaamaan tuon luvun nollia! (Voit tutkia halutessasi matemaattista lukua ”googol” tai ”googolplex”, niin saat lisää käsitystä tällaisten lukujen teoreettisista mittasuhteista.) Toinen klassisempi kuvaus näistä mittasuhteista on kutakuinkin se, että ampuisimme luodin universumin toiselta laidalta ja osuisimme 20 miljardin valovuoden päässä olevaan maalitauluun tai kolikkoon.
Oikeastaan minkäänlaisen älyllisen elämän synty olisi mahdotonta ilman näitä elämälle suotuisia olosuhteita. Ei voida ajatella, että olisi mahdollisesti syntynyt muunlaista älyllistä elämää, jos luonnonvakioita muutettaisiin, sillä ilman hienosäätöä ei olisi lainkaan kemiaa tai organismeja, jotka mahdollistaisivat älyllisen elämän tai mahdollisesti elämän ylipäätään. Luonnonlakien muuttuessa taasen emme voisi lainkaan tietää, mitä sellainen maailmankaikkeus voisi olla. Sen sijaan vakioita ja suureita muuttamalla voimme tarkastella muita ”mahdollisia maailmoja” ja todeta, että luonnonlakien ollessa samat, mutta vakioita tai suureita muuttamalla elämä muuttuisi mahdottomaksi. Niinpä vielä luonnonlakeja muuttamalla olisi toisen elinkelpoisen maailmankaikkeuden löytymisen todennäköisyys käytännössä nolla.
Premissit yksi ja kaksi – Maailmankaikkeuden hienosäädön vaihtoehdot
Ensimmäinen premissi kertoo vaihtoehdot, jotka maailmankaikkeuden hienosäännölle voidaan esittää. Fysikaalinen välttämättömyys, sattuma tai suunnittelu. Siinäpä ne, sillä muita ei ole yleisesti esitetty. Voisiko hienosäätö johtua välttämättömyydestä tai sattumasta?
Fysikaalinen välttämättömyys
Välttämättömyys edellyttää sitä, että kaikkien kolmen luokan muuttujien on oltava juuri sen kaltaiset, kuin ne havaitsemassamme universumissa ovat. Mikä tekisi niistä siis välttämättömät, kun näyttää kaikkien todennäköisyyksien ja mahdollisuuksien perusteella siltä, että näin ei ole? Vaikka erilaisia teorioita on tarjottu, nämä ovat kuitenkin vailla selitystä sille, miksi vain yksi sarja vakioita ja suureita olisi luonnonlaeille yhteensopivia? Kaikki vaihtoehtoiset teoriat tuntuvat osoittavan, että olisi huomattavan paljon mahdollisia maailmoja, joiden elämän perusedellytykset eivät ole lähimainkaan sellaiset, kuin me näemme niiden olevan saati, että näkemämme olisi fysikaalisesti välttämätöntä.
Sattuma
Voisiko kaikki olla vain onnekasta sattumaa? Oikeastaan tätä Humenkin kritiikki jo Paleylle vaati. Riittävän pitkä aika ja paljon variaatioita, niin sattuma tuottaa järjestyksen? Mahdollisia maailmankaikkeuksia on paljon, mutta niistä elinkelvottomia on äärimmäisen paljon enemmän, kuin elinkelpoisia. Tarvitaan siis selitys sille, miksi elämälle suotuisa universumi on syntynyt, kun sen todennäköisyys on olemattoman pieni? Ei ole merkityksellistä, vaikka muita mahdollisia universumeja olisi olemassa jossakin, sillä se ei poista sitä tosiasiaa, että elämälle suotuisa universumi on äärimmäisen epätodennäköinen sattuman synnyttämäksi.
Jos lottokoneessa on miljardeja ja miljardeja valkoisia palloja, jotka kuvastavat elämälle kelpaamattomia universumeja ja seassa on yksi vihreä pallo, joka kuvastaa elämälle suotuisaa universumia, on erittäin epätodennäköistä, että juuri vihreä pallo tulee sattumalta ulos koneesta. Kaikkien pallojen todennäköisyys on nimittäin aivan sama! Ei ole siis tarkoitus selittää, miksi meidän universumi on olemassa, sillä jonkun pallonhan pitää tulla ulos ”lottokoneesta”. Sen sijaan selitystä huutaa se, miksi pallo oli juuri tuo vihreä pallo, joka on elämälle suotuisa!
Klassinen skeptinen esimerkki vetoaa ns. antrooppiseen periaatteeseen. Sen mukaan emme voisi havaita muita maailmoja, kuin omamme. Mikäli tämä maailma ei olisi olemassa ja me emme sitä asuttaisi, niin emme tietenkään havaitsisi mitään maailmaa. Tämä on siis ainoa maailma, jonka voimme havaita, koska se on ainoa elämän mahdollistava maailma ja ei ole siis ihme, että havaitsemme sen! Swinburne esittää kidnappaaja-vertauksen antrooppisesta periaatteesta. Analogia kulkee niin, että kuvittelet jonkun kidnappaajan kaappaavan uhrinsa ja sulkevansa tämän huoneeseen korttipakansekoittaja-koneen kanssa. Kone sekoittaa samanaikaisesti kymmenen korttipakkaa ja vetää sitten jokaisesta pakasta esiin yhden kortin. Kidnappaaja asettaa kuitenkin koneen niin, että se räjäyttää huoneen, jos koneista ei kaikista tule esiin ensimmäisellä vedolla vain herttaässiä. Vähän ajan kuluttua sieppaaja palaa tarkistamaan tilanteen ja uhri ihmettelee, miten hän vielä on elossa. Uhrin mielestä tilanne vaatii selitystä, sillä jokaisessa pakassa on vain yksi herttaässä ja kone on vetänyt niitä esiin kymmenen perätysten! Kidnappaaja kuitenkin toteaa, että ei ole mitään syytä hämmästellä tilannetta, sillä mikäli tilanne ei olisi juuri tällainen, niin uhri ei olisi paikalla ihmettelemässä mitään. Selvästi kuitenkin tilanne vaatii selitystä, sillä ei ole fysikaalinen välttämättömyys, että kone vetäisi esiin vain herttaässiä, eikä sattumakaan vaikuta hyvältä selitykseltä. (Swinburne 2004, 156-157)
Kuva Pixabay.com
Monimaailmahypoteesit
Robin Collins sekä Michael Behe jakavat multiversumi-hypoteesit, eli monimaailmahypoteesit, kahteen luokkaan (Collins 2009, 220 sekä Kojonen 2008, 126). Niihin, joissa maailmankaikkeuksia on paljon, mutta rajallinen määrä sekä niihin, joissa muita maailmankaikkeuksia on rajaton määrä. Yhteistä kuitenkin monimaailmahypoteeseille on se, että ne kaikki pyrkivät selittämään Antrooppisen periaatteen yhteen havaitsemamme universumin hienosäädön kanssa. Oma universumimme on näiden monimaailmahypoteesien mukaan vain yksi universumi muiden joukossa. Voidaan esittää, että muut universumit eivät ole esimerkiksi missään kausaalisessa suhteessa omaamme, mutta silti niitä on olemassa ääretön määrä ja tämä takaa sen, että antrooppinen periaate toteutuu sattumalta joissain universumeissa kaikista mahdollisista.
Ongelmaksi muodostuu se, että multiversumi-teoria vain tuntuisi siirtävän suunnittelun askelta kauemmaksi. Mikä synnyttäisi multiversumit ja miten tällainen “multiversumigeneraattori” voisi olla itsessään ei-suunniteltu sattuman tuotos? Toisaalta vaikka multiversumi-teoria olisi todellinen, sen sisältämien universumien määrä ei välttämättä olisi riittävä sattumalle, sillä ainakin toisen tyyppisissä teorioissa multiversumien määrä on äärellinen ja sen vuoksi pelkkä sattuma ei riittäisi synnyttämään hienosäädettyä, elämälle suotuisaa, universumia. Taasen ääretön määrä multiversumeja sotii mielestäni aktuaalisen äärettömyyden käsitettä vastaan. Joka tapauksessa teoria on hypoteettinen ja se ei yksin edes esimerkiksi kumoa teismiä tai hienosäädön ja suunnittelijan olemassaoloa.
Boltzmannin aivot
Monimaailmahypoteesille tärkeän ongelman muodostaa Boltzmannin hypoteesi. Ajatellaan universumin alkutilassa vallinnutta matalan entropian tilaa, joka olisi Sir Roger Penrosen mukaan äärimmäisen pienen todennäköisyyden perusteella voinut olla sattumaa. Olisikin huomattavasti todennäköisempää, että tuntemamme universumi olisi paljon pienempi, vain esimerkiksi aurinkokuntamme kokoinen tai vieläkin pienempi. Olisi itse asiassa paljon todennäköisempää, että on olemassa vain yksien aivojen kokoinen todellisuus. Nämä aivot vain muodostavat illuusion ympärillä vallitsevasta maailmankaikkeudesta ja todellisuudesta. Tällainen skeptinen tietoteoreettinen väite on käytännössä mahdotonta ehdottomasti kumota, jos hyväksytään sattumaan perustuva monimaailma hypoteesi. On paljon, paljon todennäköisempää, että olemme vain aivot, jotka syntyvät jossain universumien energiakentissä ja muodostavat illuusion kosmoksesta, kuin että on olemassa sellainen hienosäädetty todellinen kosmos, jonka havaitsemme todellisuudessa.
Kuva Pixabay.com
Premissi kolme ja Dawkinsin vasta-argumentit
Päädymme siis argumentin valossa siihen, että maailmankaikkeuden hienosäätö johtuu suunnittelusta. Hienosäätöä ja suunnittelua on vielä koitettu kumota useilla väitteillä, joista katson vielä paria Richard Dawkinsinkin esittämää vasta-argumenttia.
Dawkins pitää esimerkiksi Jumalaa yhtä monimutkaisena selityksenä, kuin maailmankaikkeus itse on ja siksi huonona selityksenä. Ottamatta enempää kantaa Jumalan yksinkertaisuuteen, voidaan kuitenkin todeta, että Jumala on immateriaalinen mieli, joka on yksinkertaisempi selitys universumille, kuin monet muut teoriat. Kuulin tästä vastikään hyvän esimerkin eräässä keskustelussa, henkilö ei voinut pitää Jumalaa selityksenä, koska universumin monimutkaisuutta ei hänestä voi selittää vielä monimutkaisemmalla selityksellä, joka puetaan “ymmärryksen ulkopuolelle” ja näin myös ymmärryksen saavuttamattomiin. Tämä on toki oikeutettu mielipide sinäänsä, mutta sen ei lainkaan tarvitse olla asian todellinen laita. Jumala ei ole sen kompleksimpi entiteetti, kuin multiversumi-teorian tai säieteorioiden edellyttämät kvanttifluktuaatiot. Swinburne ajattelee myös näin. Ei ole hänenkään mukaansa rationaalista postuloida ääretöntä määrää universumeja, jotka eivät ole kausaalisessa suhteessa omaamme vain siksi, että voidaan välttää teismiä (Swinburne 2004, 185).
Ylipäätään keskustelu selityksen yksinkertaisuudesta ei ole mielestäni kovin objektiivinen mittari, sillä on selkeästi monia eri tapoja ymmärtää, mitä yksinkertaisin selitys tässä kontekstissa merkitsee. Esimerkiksi Michael Behe on argumentoinut sen puolesta, että yksinkertaista voidaan selittää mutkikkaammalla. Nurmikolla näkyvät auton jäljet selittyvät autolla, joka on mutkikkaampi, kuin jäljet itse (Kojonen 2008, 135). Kuitenkin tieteellisen teorian yksi klassinen ”hyve” ja kriteeri on sen yksinkertaisuus, kuten jo Occhamin partaveitsi osoittaa, siksi selityksen on pyrittävä siihen.
Dawkins myös edellytti, että Jumalalle tai suunnittelijalle olisi itselleen oltava selitys. Tähän vastaa tieteenfilosofia. Tieteen ei tarvitse selittää selitystä, joka antaa selityksen tapahtumalle. Tieteenfilosofian perusteisiin kuuluu, että tällaista regressiota ei voida vaatia. Mikäli jokainen selitys vaatisi selityksen, ei mitään teoriaa voitaisi pitää hyväksyttynä ilman selitystä ja taas selityksen selitystä jne. Mikäli arkeologi löytää kaivaukselta kolikon, hän on oikeutettu ajattelemaan, että kolikko ei ole muodostunut satunnaisten luonnonvoimien tuloksena, vaikka ei tarkasti tiedäkään, kuka kolikon on muovannut.
Lopuksi
Metodologinen naturalismi ei hyväksy Jumalaa selitykseksi koska naturalismi ei voi hyväksyä supernaturalistisia selityksiä ensinkään. Tämä on a priori oletus, jota naturalismi ei voi ohittaa. Naturalistinen luonnontiede lähtee liikkeelle tietyistä luonnonlaeista ja vakioista, jotka ovat äärimmäisen tarkalla alueella salliakseen älyllisen tai ylipäätään minkäänlaisen elämän synnyn. Se miksi lait ovat juuri sellaiset, kuin ovat tai miksi alkuolosuhteet olivat sellaiset, kuin olivat, on tieteen lähtöpiste. Se on liian suurta, jotta tiede voisi sen selittää. Luonnonlait ovat ”kylmiä faktoja”, jotka vain ovat sellaisenaan. Ne eivät tarkalleen ottaen selitä, vaan kuvailevat objektien toimintaa. (Swinburne 2004, 172, 160) Tätä naturalistista tutkimusohjelmaa voidaan kuitenkin kritisoida liiallisesta rajoittamisesta. Mikäli todisteet puhuvat älykkään suunnittelun puolesta tätä vaihtoehtoa ei tarvitse sulkea pois a priori oletuksena (Kojonen 2008, 88). Jumala voidaan nähdä metafyysisenä ja filosofisena oletuksena luonnonlakien takana vaikuttavana ylläpitäjänä. Tämän ei tarvitse olla ristiriidassa tieteen kanssa. Jumalaa ei tarvitse nähdä tieteellisenä selityksenä vaan syvempänä entiteettinä, johon historiallisista ja empiirisistä faktoista induktiivisesti päättelemällä voidaan päätyä. Tässä ateisti ja teisti ovat samalla viivalla, kyse on taustaoletuksista, jotka haluamme asettaa, kun etsimme totuutta (Collins 2009, 225).
-Tuukka Hollo
Katso myös Apologia.fi:n YouTube -video argumentista
Kirjallisuus
John Hick (1969) Uskonnon filosofia. Kirjapaja, Helsinki.
J.P. Moreland & W.L. Craig (2017) Philosophical foundations for a Christian worldview. IVP Academic.
Richard Swinburne (1997) Tuntematon tekijä. Alkuperäisteos Is there a God? Suomennos Tytti Träff. Kirjapaja Helsinki.
Richard Swinburne (2004) The Existence of god. 2nd ed. Oxford University Press.
Robin Collins (2009) The Teleological argument. Teoksessa The Blackwell Companion to Natural Theology
Rope Kojonen (2008) Kertooko luonnon järjestys suunnittelusta? Pro Gradu -tutkielma. Helsingin yliopisto.
W.L. Craig (2012) Valveilla- Uskon perusteltu puolustaminen. Alku